Eläkeiän oikeudenmukaisuudesta

Eläkekeskustelussa puhutaan kovasti siitä, kuinka eläkeikää tulee nostaa, koska myös eliniänodote nousee. Tähän väitteeseen tekisi mieli yhtyä, mutta en ole vielä kuullut, miten ratkaistaan se, että kovatuloisin viidennes miehistä elää 12,5 vuotta pidempään kuin heikkotuloisin viidennes (TS 9.10.2011). Tärkeimpinä kysymyksinä herää, miten eri tuloluokkien välinen ero eliniänodotteessa huomioidaan ja miten yhdellä eläkeiällä voidaan toteuttaa sosiaalisesti oikeudenmukainen malli.

Tilannetta ei lainkaan helpota se, että heikkotuloisimmassa viidenneksessä on yliedustettuina fyysisesti kuluttavaa työtä tekevät. Vanhaan aikaan tähän olisi voinut tarjota vastaukseksi toimialakohtaisia eläkeikiä ja kyllä niitä vieläkin moni ehdottaa. Ne kuitenkin kuuluvat aikaan, jolloin ihminen toimi samassa virassa ja samoissa työtehtävissä parikymppisestä eläkkeelle asti. Nykyisin työelämä noudattaa huonosti tätä kaavaa ja työtehtäviä ja -paikkaa vaihdetaan usein työuran aikana.

Mutta siinä se avain oikeudenmukaiseen eläkeikään ehkä piileekin. Jos tarjotaan mahdollisimman hyvät edellytykset vaihtaa työtehtäviä, voitaisiin pärjätä vanhuuseläkeikään asti. Näitä edellytyksiä ovat muun muassa:

1. On tärkeää säilyttää mahdollisuus uudelleen kouluttautumiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että työelämästä vapaaehtoisesti hetkeksi opiskelemaan jättäytyvälle on tarjolla järkevä toimeentulo (ymmärtääkseni opintovapaalla saa ansiosidonnaisen suuruista opintorahaa, joten tulotason pudotus ei ole niin dramaattinen). Tämä tarkoittaa myös, että puheet toisen tutkinnon maksullisuudesta olisi syytä haudata. Lisäksi työnantajan tulee kannustaa työn ohessa tehtäviin opintoihin. Muuten meillä on kohta kasvava joukko henkilöitä, jotka ovat jumissa tehtävissä, joihin he eivät enää pysty tai joihin eivät ole motivoituneita.

2. Työura-ajattelu ja kehityskeskustelut. Jos pari-, kolmekymppisenä tullaan töihin fyysisesti raskaisiin tehtäviin ja kehityskeskusteluissa esitetään vuosittain kysymys "Mikä susta tulee isona?", ajatus joustavasta työurasta tuntuu luonnollisemmalta, kun fyysinen toimintakykyky joskus 45 ikävuoden jälkeen heikkenee. Monissa maissa pelastustoimintaan osallistumiseen on asetettu kategoriset ikä- ja virkaikärajat, mutta uskon Suomessa fyysisten toimintakykyrajojen riittävän. Tämä edellyttää myös muutosta organisaatiokulttuurilta, ettei onnettomuuksien ehkäisyn tai asemapalvelun tehtävät ole "niitä toisia" töitä.

3. Liikunta ja liikuntaetuudet. Pelastuslain 39 §:n mukaan "pelastustoimintaan osallistuvan henkilön tulee ylläpitää tehtäviensä edellyttämiä perustaitoja ja kuntoa". Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö pelastuslaitosten (ja muiden työnantajien) tulisi kannustaa liikunnan harrastamiseen, mikä edesauttaa fyysisen kunnon ylläpitoa. Liikuntasetelit, työntekijöiden (lapsiperheystävälliset) liikuntailtapäivät, kompensaatiota maksetuista liikuntajäsenyyksistä, työpaikan kunnonkohotuskilpailut, yleinen liikuntahypetys, keinoja kyllä löytyy.

4. Palkkaus ja organisaatio. Pelastustoimintaan osallistuvat saavat n. 40 % lisiä työajasta ja muista pelastustoimintaan liittyvistä erityisvaatimuksista ja haitoista. Kun nämä lisät poistetaan operatiivisen työn tekemisen loppuessa, motivaatio tarttua uusiin tehtäviin ei ole korkealla. Niin ikään organisaatiorakenne jaottelee pelastuslaitoksen väen voimakkaasti vuorotyötä tekeviin ja päivätyötä tekeviin. Tällöin syntyy "me ja ne" -asetelma, joka on omiaan luomaan haasteita tehtävästä toiseen siirtymiselle. Nämä kaksi eivät ole kuitenkaan mitenkään helposti ratkaistavia asioita, koska niihin liittyy paljon saavutetuista eduista kiinnipitämistä ja vakiintunutta organisaatiokulttuuria.

Päivä Mellunkylän paloasemalla

Vierailin päivän verran Mellunkylän paloasemalla tiistaina 14.5. osallistuen sammutusyksikkö HE601:n työvuoron ohjelmaan. Tarkoituksena oli tutustua aseman toimintaan Pelastustoimen ympäristö- ja ilmasto-ohjelmahankkeen kannalta ja keskustella työvuoron henkilöstön kanssa pelastustoimeen liittyvistä asioista.

Päivän aikana keskusteluissa heräsi joitain ajatuksia, joita haluan seuraavassa hieman purkaa.

Palkkaus. Ottamatta kantaa palomiesten yleiseen palkkaukseen, on kuitenkin Helsingin työnantajakuvan kannalta ongelmallista, jos palomiehet karkaavat naapuripelastuslaitoksiin paremman palkan vuoksi. Kuulemani mukaan näin on jo käynytkin. Kun palomiehiltä edellytetään siirtymäajoin uusia pätevyyksiä, kasautuu ymmärrettävästi paineita myös koulutuksen tuomalle lisäansiolle. Myös tietyistä erikoisammattitaidoista koettiin saatavan vain nimellinen lisäansio, joskin sen suhteen Helsinki noudattaa muiden pelastuslaitosten kanssa samaa linjaa.

Palomiesten keskuudessa koettiin kuitenkin hyväksi se, että pelastuslaitos siirtyy syksyllä laajasti muilla pelastustoimen alueilla käytössä olevaan työaikajärjestelmään, kun nykyinen "24 tunnin työvuoro, kaksi vuorokautta vapaata, 24 tunnin työvuoro, kaksi vuorokautta vapaata, 24 tunnin työvuoro, viisi vuorokautta vapaata" vaihtuu "24 tunnin työvuoro, kolme vuorokautta vapaata" -järjestelmään. Uuden työajan koettiin myös selkeydellään mahdollistavan muiden töiden tekemisen paremmin, mikä vähentää myös painetta nostaa palkkoja.

Jos ja kun palkkaus on kuitenkin naapuripelastuslaitoksia matalampi, Helsingillä on pitkällä aikavälillä haaste säilyttää houkutteleva työnantajakuva etenkin nuorten palomiesten keskuudessa. Uusimaa kun on käytännössä yhtä työssäkäyntialuetta. Pelastuslaitokset ovat kumppanuusverkostossaan kartoittamassa palkkausta eri pelastuslaitoksissa ja kaikista vertailun haasteista huolimatta, työn tuloksena voi olla pitkällä aikavälillä jossain määrin harmonisoidut palkkauskäytännöt, jolloin samaa palkkakilpailua työvoimasta ei esiintyisi.

Ensivastetehtävät. Helsingissä ajetaan Pelastustoimen resurssi- ja onnettomuustilaston mukaan 2750 ensivastelähtöä vuodessa kaikkien lähtöjen kokonaismäärän ollessa 20 000. Monet pelastuslaitoksen ajamista ensivastetehtävistä koettiin kiireettömiksi tehtäviksi (D-luokitus), joiden hoitamisen voisi vastuuttaa yksityisille sairaankuljetuksen palveluntuottajille. Esitettiin jopa epäily, että Hätäkeskus hälyttäisi tehtävät C-luokituksella, jotta se voi hälyttää tehtävään ambulanssin, vaikka riskinarviointi tulisi tehdä luokkaan D.

En pysty maallikkona arvioimaan, kumpi taho on riskinluokituksessaan oikeammassa. On myös paljon vaadittu hätäkeskuspäivystäjältä arvioida kiireellisyys D-luokkaan, jos on vähääkään syytä epäillä, että henkilöllä on tarve kiireelliselle sairaankuljetukselle. Etenkin, kun arvioinnissa pitää noudattaa varovaisuusperiaatetta eli mieluummin lähettää yksikön hieman liian usein kuin liian harvoin. Tämä ei kuitenkaan poista ongelmaa, että ennen kaikkea Helsingissä palomies-sairaankuljettajat ovat paikoin hyvin kuormittuneita sairaankuljetuksesta ja kentällä aidosti koetaan, että Hätäkeskuksen riskinarviointi ei monestikaan vastaa todellista tilannetta. Keskinäisen vuoropuhelun ja yhteisen koulutuksen kautta päästään lähemmäs yhteistä käsitystä tehtävien kiireellisyydestä.

Kiitos Mellunkylän palomiehille päivästä! On sekä alan kehittämisen että poliittisen päätöksenteon kannalta hedelmällistä, että pelastuslaitos mahdollistaa osallistumisen operatiiviseen työhön ja tulee parempi kuva myös palomiesten käsityksistä alan muutoksista. Päivästä heräsi myös muita ajatuksia, joita jaan myöhemmissä blogauksissa.