Eläkekeskustelussa puhutaan kovasti siitä, kuinka eläkeikää tulee nostaa, koska myös eliniänodote nousee. Tähän väitteeseen tekisi mieli yhtyä, mutta en ole vielä kuullut, miten ratkaistaan se, että kovatuloisin viidennes miehistä elää 12,5 vuotta pidempään kuin heikkotuloisin viidennes (TS 9.10.2011). Tärkeimpinä kysymyksinä herää, miten eri tuloluokkien välinen ero eliniänodotteessa huomioidaan ja miten yhdellä eläkeiällä voidaan toteuttaa sosiaalisesti oikeudenmukainen malli.
Tilannetta ei lainkaan helpota se, että heikkotuloisimmassa viidenneksessä on yliedustettuina fyysisesti kuluttavaa työtä tekevät. Vanhaan aikaan tähän olisi voinut tarjota vastaukseksi toimialakohtaisia eläkeikiä ja kyllä niitä vieläkin moni ehdottaa. Ne kuitenkin kuuluvat aikaan, jolloin ihminen toimi samassa virassa ja samoissa työtehtävissä parikymppisestä eläkkeelle asti. Nykyisin työelämä noudattaa huonosti tätä kaavaa ja työtehtäviä ja -paikkaa vaihdetaan usein työuran aikana.
Mutta siinä se avain oikeudenmukaiseen eläkeikään ehkä piileekin. Jos tarjotaan mahdollisimman hyvät edellytykset vaihtaa työtehtäviä, voitaisiin pärjätä vanhuuseläkeikään asti. Näitä edellytyksiä ovat muun muassa:
1. On tärkeää säilyttää mahdollisuus uudelleen kouluttautumiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että työelämästä vapaaehtoisesti hetkeksi opiskelemaan jättäytyvälle on tarjolla järkevä toimeentulo (ymmärtääkseni opintovapaalla saa ansiosidonnaisen suuruista opintorahaa, joten tulotason pudotus ei ole niin dramaattinen). Tämä tarkoittaa myös, että puheet toisen tutkinnon maksullisuudesta olisi syytä haudata. Lisäksi työnantajan tulee kannustaa työn ohessa tehtäviin opintoihin. Muuten meillä on kohta kasvava joukko henkilöitä, jotka ovat jumissa tehtävissä, joihin he eivät enää pysty tai joihin eivät ole motivoituneita.
2. Työura-ajattelu ja kehityskeskustelut. Jos pari-, kolmekymppisenä tullaan töihin fyysisesti raskaisiin tehtäviin ja kehityskeskusteluissa esitetään vuosittain kysymys "Mikä susta tulee isona?", ajatus joustavasta työurasta tuntuu luonnollisemmalta, kun fyysinen toimintakykyky joskus 45 ikävuoden jälkeen heikkenee. Monissa maissa pelastustoimintaan osallistumiseen on asetettu kategoriset ikä- ja virkaikärajat, mutta uskon Suomessa fyysisten toimintakykyrajojen riittävän. Tämä edellyttää myös muutosta organisaatiokulttuurilta, ettei onnettomuuksien ehkäisyn tai asemapalvelun tehtävät ole "niitä toisia" töitä.
3. Liikunta ja liikuntaetuudet. Pelastuslain 39 §:n mukaan "pelastustoimintaan osallistuvan henkilön tulee ylläpitää tehtäviensä edellyttämiä perustaitoja ja kuntoa". Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö pelastuslaitosten (ja muiden työnantajien) tulisi kannustaa liikunnan harrastamiseen, mikä edesauttaa fyysisen kunnon ylläpitoa. Liikuntasetelit, työntekijöiden (lapsiperheystävälliset) liikuntailtapäivät, kompensaatiota maksetuista liikuntajäsenyyksistä, työpaikan kunnonkohotuskilpailut, yleinen liikuntahypetys, keinoja kyllä löytyy.
4. Palkkaus ja organisaatio. Pelastustoimintaan osallistuvat saavat n. 40 % lisiä työajasta ja muista pelastustoimintaan liittyvistä erityisvaatimuksista ja haitoista. Kun nämä lisät poistetaan operatiivisen työn tekemisen loppuessa, motivaatio tarttua uusiin tehtäviin ei ole korkealla. Niin ikään organisaatiorakenne jaottelee pelastuslaitoksen väen voimakkaasti vuorotyötä tekeviin ja päivätyötä tekeviin. Tällöin syntyy "me ja ne" -asetelma, joka on omiaan luomaan haasteita tehtävästä toiseen siirtymiselle. Nämä kaksi eivät ole kuitenkaan mitenkään helposti ratkaistavia asioita, koska niihin liittyy paljon saavutetuista eduista kiinnipitämistä ja vakiintunutta organisaatiokulttuuria.
Tilannetta ei lainkaan helpota se, että heikkotuloisimmassa viidenneksessä on yliedustettuina fyysisesti kuluttavaa työtä tekevät. Vanhaan aikaan tähän olisi voinut tarjota vastaukseksi toimialakohtaisia eläkeikiä ja kyllä niitä vieläkin moni ehdottaa. Ne kuitenkin kuuluvat aikaan, jolloin ihminen toimi samassa virassa ja samoissa työtehtävissä parikymppisestä eläkkeelle asti. Nykyisin työelämä noudattaa huonosti tätä kaavaa ja työtehtäviä ja -paikkaa vaihdetaan usein työuran aikana.
Mutta siinä se avain oikeudenmukaiseen eläkeikään ehkä piileekin. Jos tarjotaan mahdollisimman hyvät edellytykset vaihtaa työtehtäviä, voitaisiin pärjätä vanhuuseläkeikään asti. Näitä edellytyksiä ovat muun muassa:
1. On tärkeää säilyttää mahdollisuus uudelleen kouluttautumiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että työelämästä vapaaehtoisesti hetkeksi opiskelemaan jättäytyvälle on tarjolla järkevä toimeentulo (ymmärtääkseni opintovapaalla saa ansiosidonnaisen suuruista opintorahaa, joten tulotason pudotus ei ole niin dramaattinen). Tämä tarkoittaa myös, että puheet toisen tutkinnon maksullisuudesta olisi syytä haudata. Lisäksi työnantajan tulee kannustaa työn ohessa tehtäviin opintoihin. Muuten meillä on kohta kasvava joukko henkilöitä, jotka ovat jumissa tehtävissä, joihin he eivät enää pysty tai joihin eivät ole motivoituneita.
2. Työura-ajattelu ja kehityskeskustelut. Jos pari-, kolmekymppisenä tullaan töihin fyysisesti raskaisiin tehtäviin ja kehityskeskusteluissa esitetään vuosittain kysymys "Mikä susta tulee isona?", ajatus joustavasta työurasta tuntuu luonnollisemmalta, kun fyysinen toimintakykyky joskus 45 ikävuoden jälkeen heikkenee. Monissa maissa pelastustoimintaan osallistumiseen on asetettu kategoriset ikä- ja virkaikärajat, mutta uskon Suomessa fyysisten toimintakykyrajojen riittävän. Tämä edellyttää myös muutosta organisaatiokulttuurilta, ettei onnettomuuksien ehkäisyn tai asemapalvelun tehtävät ole "niitä toisia" töitä.
3. Liikunta ja liikuntaetuudet. Pelastuslain 39 §:n mukaan "pelastustoimintaan osallistuvan henkilön tulee ylläpitää tehtäviensä edellyttämiä perustaitoja ja kuntoa". Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö pelastuslaitosten (ja muiden työnantajien) tulisi kannustaa liikunnan harrastamiseen, mikä edesauttaa fyysisen kunnon ylläpitoa. Liikuntasetelit, työntekijöiden (lapsiperheystävälliset) liikuntailtapäivät, kompensaatiota maksetuista liikuntajäsenyyksistä, työpaikan kunnonkohotuskilpailut, yleinen liikuntahypetys, keinoja kyllä löytyy.
4. Palkkaus ja organisaatio. Pelastustoimintaan osallistuvat saavat n. 40 % lisiä työajasta ja muista pelastustoimintaan liittyvistä erityisvaatimuksista ja haitoista. Kun nämä lisät poistetaan operatiivisen työn tekemisen loppuessa, motivaatio tarttua uusiin tehtäviin ei ole korkealla. Niin ikään organisaatiorakenne jaottelee pelastuslaitoksen väen voimakkaasti vuorotyötä tekeviin ja päivätyötä tekeviin. Tällöin syntyy "me ja ne" -asetelma, joka on omiaan luomaan haasteita tehtävästä toiseen siirtymiselle. Nämä kaksi eivät ole kuitenkaan mitenkään helposti ratkaistavia asioita, koska niihin liittyy paljon saavutetuista eduista kiinnipitämistä ja vakiintunutta organisaatiokulttuuria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti